Joku käveli teltan ohitse. Oli hämärää ja vilkaisin kelloa. Kohta seitsemän. Vili ainakin oli vielä teltassa, ja tuskinpa Juha tai Anttikaan olisi vielä tähän aikaan pihalla toikkaroimassa. Äänet lähtivät poispäin. Nukahdin uudestaan. Heräilin uudestaan puolisen tuntia myöhemmin, eivätkä muut olleet vielä hereillä. Uni ei maistunut, joten jäin pohdiskelemaan elämän tarkoitusta ja odottelemaan muiden heräilyä lämpimään makuupussiin. En päätynyt mihinkään koherenttiin lopputulokseen.
Aamu oli raikas, teltta kuiva ja leirin ylärinteessä oli pari poroa mutustelemassa jäkälää. Eilinen nuotiopohja savusi vielä vienosti, ja pienellä kaivelulla saatiin elvytettyä vielä aamuksi kynsitulet. Päästiin liikenteeseen 9.20. Alkoi sataa pienen pieniä lumihiutaleita.
Tuupattiin Hammastunturin laelle. Viileä ilma, hento lumisade ja mentholpurkan raikastama hengitysilma loivat illuusion lähes talvesta. Etelässä ja luoteessa näkyi sankempia lumisateita. Jossain vaiheessa aurinko löysi pienen loven josta se pääsi paistamaan hieman ohuemman pilven takaa. Olin näkevinäni jopa varjoja. Huipulla tuuli, niin kuin kuuluukin. Näkymät olivat tällä kelillä keskinkertaiset.
Tuikattiin alas kohti Risupäätä, suon läpi ja ojan yli. Rinteen mukana alas ja taas ylös Paskaluottumille. Juha kiisi Hampaan rinnetta alas kuin vuorikauris. Tunturin rinteellää pyörteilevä tuuli ja rivakka etenemistahti sai lumihiutaleet välillä näyttämään jopa ylöspäin leijailevilta. Alhaalla tunturien välissä tervasta oli taas mielin määrin tarjolla. Tervaksien bongailun lisäksi alhaalla jontkassa päästiin taas myös suorittamaan peliliikkeitä karttaan merkkaamattomien poroaitojen ohittamiseksi.
Kierrettiin luottumista ensimmäinen eteläpuolelta, mikä oli paska vaihtoehto. Rinne oli todella jyrkkä ja paikoin kivikkoinen vaikka kartta ei murkuluista vihjannutkaan. Vauhti pysyi kuitenkin rivakkana. Auton ja sivistyksen vetovoima oli vahva
Korkianokan ja sen eteläpuolisen huipun välisestä satulasta tuli porttimaiset vibat. Se oli portti erämaahan ja sieltä pois. Jotenkin kovin selkeästi sen luoma näköeste loi erottelun Hammastunturin ja Ivalon puolisille alueille. Sitä ennen ei ollut näkymiä nelostien suuntaan, eikä sen jälkeen enää Hammastunturiin. Vaikka erämaa-alueen raja meneekin oikeasti vasta Siliäselän itäpuolella, oli satulan ylityksen jälkeen selkeä fiilis että nyt poistuttiin metsästä. Eihän ennen autolle pääsyä ollut enään mitään mäkiäkään jäljellä. Pidettiin vielä ennen portista ulos kävelemistä pieni tauko.
Siliäselkää edeltävällä jontkalla aurinko päätti yhtäkkiä taas pilkahtaa esiin. Muut suuntasivat jo rinnettä myötillen kohti autoa, mutta päätin itse vielä kivuta vähän ylemmäs ja tsiigailla jos jonkin kivan kuvan saisi napattua. Lopulta en kuitenkaan vaivautunut ottaamaan kameraa laukusta, vaan nautin näkymistä ja hiljaisuudesta hetken paljain silmin.
Autolle loppumatka tietä pitkin talsiessa ohitettiin neljä muuta peltilehmää. Yllättävän paljon autoja oli, ottaen huomioon ettei oltu törmätty kehenkään viikon aikana. Hyvä tuuri kai. Toisaalta autot saattoivat hyvinkin olla metsästäjien, jotka eivät olleet lähteneet syvemmälle erämaahan, vaan olivat päiväreissulla.
Ivalossa käytiin jälleen kerran Bistron pekoniburgereilla. Kaikki ihan kassalla ja naamat lämmöstä punaisina. Paikan kokki tuli juttelemaan ja kyseli ruskan tilanteesta. Kuulemma koiran kanssa ei ollut riekkoja löytynyt, vaikka itse oltiin niihin useasti etsimättäkin törmätty. Totesi että olisi itse mieluummin metsässä kuin töissä. Ei huono ajatus.