Game day. Tänään Joulupukin pajalle.
Pakkanen oli kirrannut yöllä 25 pakkasasteeseen, ja tuvassakin oltiin tiputeltu kuuteen asteeseen. Tiukka pakkanen kuitenkin löystyi rivakasti, ja kympiltä liikkeelle lähtiessä oli enää vajaa kymppi. Oli liitokeli. Kepeää pakkaslunta ja auringonpaiste. Ahkionkin kanssa hymy hiipi salakavalasti huulille.
Aurinko lämmittää. Ajoittain puista tipahtelee tuulen töytäisemänä lunta. Siteet nitisevät, lumi narskuu ja parta kasvaa. Liike pysähtyy.
Poro lähtee muutaman kymmenen metrin etäisyydeltä puun alta makuulta karkuun. Eteneminen umpisessa meitäkin vaivalloisempaa. Ottaa kelkkauran alleen ja lähtee kohti Korvista jolkottelemaan. Tulee vielä pitkä pakomatka.
Riekon jälkiä siellä täällä. Puulta puulle koivun silmuja eineeksi etsimässä. Jos jostain kuvittelisin riekon ansalla pyytäväni, näyttäisi tämä aika otolliselta paikalta.
Palo-Vieriharjun jälkeen kelkkauralla olleet melko tuoreet hiihtojäljet jatkuivat suoraan Rakitsanaavalle, koukattiin itse oikealla kohti Rakitsanojaa. Vauhti hidastui. Uralla ei oltu liikuttu toissapäiväisen, eikä sitä edeltävän lumisateen jälkeen. Parisen kymmentä senttiä höttöä. Pojat avaavat ja lanaan ahkiolla perässä. Lumi soseutuu ja aamun autuas fiilis vaihtuu kirosanoihin. Hornetit kaartelevat yllä. Jylisee.
Rakitsanojan tuvalla pidettiin lounas ja kevenneltiin rinkkoihin vain oleellinen – lämpöiset taukovaatteet ja evästä korviksen huipulle. Äkkiä takaisin baanalle. Avattiin omaa uraa vitukossa kurvaillen. Yritettiin mukailla kartan polkua, mutta eipä se tainnut oikein onnistua. Kun lopulta pamautettiin takaisin Korviksen kelkkauralle, oli siinä tuore telan jälki. Pitkä alamäki ja juuri tampattu ura. Nyt saa antaa!
Murtauduttiin vyöhykkeen rajan läpi ja seurailtiin hiippalakkeja tukikohtaansa kohden. Julmetun ketunlenkin olivat tunturin rinteeseen tehneet, oikein harmittaa kun ei tullut gepsistä tarkastettua miten pitkältä ura oikein kiersi. Ei ainakaan sieltä mistä ohjeistus Korviksen huipulle kulkemisesta kehoittaa menemään.
Valmisteltu ura loppui poroaidalle, piti tehdä koukkaus omaa jälkeä avaten huipulle takakautta. Jylhä päämaja pilkahteli ajoittain puiden lomasta. Toimintamme oli paljastunut, sillä saapuessamme paja oli tyhjä.
Korvis ei näytä suomalaiselta. Näettehän sen itsekin. Ei Suomessa ole tällaisia teräviä huippuja. Tunturit ovat laakeita lakia – oaiveja, eivät tällaisiä teräviä suden korvia. Komea se on. Karu. Kuin pieni vuori.
Tähystettiin rajalinjaa ja arvuuteltiin millä puolella rajaa mikin huippu mahtaa olla. Patukkaa poskeen ja kuvat kortille. Tuuli oli huipulla piiskannut lumen kantavaksi, muutamia yllättäviä kinoksia lukuunottamatta. Oho, kello on jo melkein viisi.
Alas lasketeltiin kelin ollessa edelleen nollan tuntumassa. Ei pakasta perkele. Vaivalla kerätyt nousumetrit valuvat hukkaan heikon luiston kanssa.
Tarkasteltiin ohi kulkiessamme rajavyöhykkeen reunaa kohti Nuorttia ja Saihoa lähtevää tukkoista uraa. Yhtenä vaihtoehtona olisi koukata huomenna tästä Nuortille, ja hiihdellä sitten Karhuojan kautta takaisin. Mutta ei näillä keleillä taas. Olisi melkoinen savotta ähistä itsemme Saiholle huomisen aikana. Kyllä se varmaan onnistuisi, mutta se olisi jo liian vähän kivaa.
Alkoi hämärtää ja taivaalta ripotteli jotain lumen kaltaista. Sivakoitiin omaa latuamme Rakitsanojan kammille takaisin ja tempaistiin ovi auki varttia vaille seiskalta. Tasalta tulet kamiinassa, vitun isoiksi edellisten jättämät halot pienitty ja kamat sisällä. Ynnykkä.
Pitäiskö laittaa ruokaa. Pitäisi. Mutta ensin hetken lepi. Sitten pekonit pannuun ja carbonarat kattilaan. Päälle letut. Sankka savusumu kammissa. Vatsa täynnä. Ilma selkiytyy kun ovea raottaa. Pussi leviäksi ja mies päälle. Rauha. Kello onkin jo puoli yksitoista. Oho.
Jotul humisee hiljaa ja täysikuu yrittää puskea pilvien takaa esiin. Ei onnistu. Jalkoja särkee, samoin hartioita. Väsyttää. On hyvä olla.