Heräsin omaan vapinaani nukuttuani tunnin. Olin pukenut liikaa päälle makuupussiin ja hikoillut sen kosteaksi. Nyt oli kylmä. Tai sitten olin kipeä. Olo oli sekava ja jotenkin epätodellinen. Kömmin teltasta pihalle ihmettelemään pimeyttä hetkeksi ja palasin takaisin telttaan nukkumaan.
Suuntailtiin aamulla vilpoisessa kelissä Appistunturien itälaitaa Nilsinnokalle, avosoiden välistä Pistoolivaaran varvikoihin ja siitä hieman epäilyttävän avosuon läpi Appisenpalon kautta Ylimmäisen Appislompolan luoteispuolella olevalle autiotuvalle.
Jalat painavat, mutta rinkka on juurtunut selkään. Säädöt on tullut nypläiltyä kohdilleen, ja painoakin on reissun aikana hävinnyt mukavasti. Rinkkaa ei enää aina edes huomaa selässä. Mutta edeltävät päivät kuitenkin tuntuvat jaloissa. Päivän sanoiksi muodostuivat Lits ja Läts. Maaperä on kaikkialla todella märkää. Raskasta käveltävää mättäineen. Ennen autiotupaa laskeuduimme yllättäen sekametsään, jossa oli paikoin tiheitä kynttiläkuusirykelmiä. Olisipa joskus kiva kokeilla bivakin kanssa moisen alla majoittumista. Isoipien kynttiläkuusien alle saisi ahdettua vaikka puoliryhmän.
Tupa oli pieni, eikä Antti meinannut mahtua edes ovesta sisään. Soma piilopirtti, joka toiminee juuri siihen mihin se on rakennettu: tarjoamaan suojaisan yösijan kahdelle. Kaikkeen muuhun tekemiseen tupa olisi auttamatta liian pieni. Lämpöä koppiin tarjosi Porin Matti. Pihapiirissä sijainnut sauna oli palanut. Tupakirjan perusteella löylyjä oli heitelty vielä viime elokuussa, mutta nyt jäljellä oli pelkkä hiiltynyt maapohja ja peltikatto.
Ajateltiin ylittää Appisjoki Ylimmäisen Appislompolan yläpuolelta, missä se oli karttaan merkattu ojaksi. Totuus: kyseessä ei ollut pelkkä oja. Tai, no, kai se nyt kumminkin sitten oli. Leveyttä oli kolmisen metriä ja syvyyttä tästä puolet. Totuutta kieltäen koluttiin ojan vartta pohjoiseen ylityspaikkaa etsien, mutta päädyttiin sitten kahlaushommiin löytäessämme kohdan jossa ojan pohja oli näkyvissä. Aukealla suolla tuuli, joten kirmailin puolialasti suon laitaan metsikköön kuivailemaan ja pukemaan. Virkistävää!
Jatkettiin Hentun Matin järven eteläpuolista rinnettä ison avosuon pohjoispuolelle, ja aukean varvikon poikki 372.0 lammelle. Maasto oli edelleen raskasta käveltävää. Varvikkoista, kosteaa ja pehmeää. Kuljin nollat taulussa mitään miettimättä. Katselin edellä edestakaisin heiluvia kantapäitä enemmän kuin maisemia. Jossain vaiheessa muut bongasivat riekon. Tämän lisäksi päivän aikana poroja näkyi paljon, ja Hentun Matin järven eteläpuolella oli priimoja joulukuusia haettavaksi. Ihan vaan varkaille vinkkinä. Safkailtiin 372.0 lammen pohjoisrannalla ilman tulia. Tervasta ei äkkiseltään löytynyt, eikä kukaan jaksanut sitä kauheasti etsiä. Ruoka lämmitti sisältä.
Oltiin jossain vaiheessa pohdittu että oltaisiin tuutattu leiri jo Hammasjoelle asti, mutta pehmeitten mättäitten hidastama vauhti sai nöyrtymään ja tähtäilemään Nuovakkajoen yläpäähän. Haukkapään rinteet olivat vielä mäntyjen hallitsemaa maaperää, jossa törmättiin pariin tervakseen. Leiripaikalla hallitsevana elementtinä olivat käkkäräiset tunturikoivut, joita viime talven lumet näyttivät kaataneen sankoin joukoin. Saatiin oiva tilaisuus treenata myös tunturikoivusta tulien tekemistä. Savua syntyi hieman tervastulia enemmän, mutta ihan yhtä kiva koivutulillakin oli suklaata mutustella.
Huomenna tiedossa on vielä Hampaan huiputus ja sitten suuntaillaankin jo autolle.