UKK 2017 – Päivä 1 – Hyviin hommiin

Kemijärvellä kaupassa tuntui että keräsin katseita. En ollut paikallisia, ja kaikki muut asiakkaat aamu-yhdeksän aikaan vaikuttivat tietävän toisensa. Ostin vessapaperia ja huulirasvaa. Juha ja Vili kurvasivat Kemptonin ABCn pihaan joskus yhdeksän ja puoli kymmenen välillä. Välpättiin kamat Avensiksen kyytiin ja lähdettiin Pelkosenniemen kautta kohti Sodankylää ja edelleen Ivaloa. Kolmen miehen viikon kamppeet täyttivät farmarin ja suksiboksin melko tehokkaasti – neljäs mies, tai kamat, olisivat varmaan mahtuneet mukaan. Edellinen yö oli tullut nukuttua huonosti kun tein myöhään koulutehtäviä pois alta ja olin pakannut siinä sivussa. Mietin mitä kaikkea mahtoikaan puuttua. Toisaalta tavaraa oli niin paljon että olisi vaikea kuvitella minkään tärkeän puuttuvan. Torkahtelin takapenkillä ahkioiden kanssa. Ivalossa kaupassa päätettiin että kun kerran on ahkioissa tilaa niin voidaan ottaa jotain vähän parempaakin ruokaa kuin pussipastaa. Oikeastaan olin myös kaikki omat kamppeeni pakannut samalla mentaliteetilla. Ostettiin kilon köntti possua, perunoita, pekonia ja muuta mukavaa. Sitten talla pohjaan ja kohti Raja-Jooseppia. Lunta satoi sakeasti. Uutta, pehmeää märkää höttöä. Ulkolämpötila oli +2. Nice.

Jätimme auton rajavartioasemasta katsoen tien toiselle puolelle parkkipaikalle, missä myös kasasimme ahkiot loppuun. Käytössä oli pränikät snowsledin expedition pulkat, joihin kiinnittelimme vielä aisojen pidikkeet ja aisat parkkipaikalla. Ahkioille oli myös kunnon vetovaljaat toisin kuin viime vuoden viritelmä vanhasta rinkan lantiovyöstä. Ahkioiden piti olla liian isot meille, varsinkin kun niitä oli kaksi, mutta, no, ihan sama. Lähdin kärkeen suunnistelemaan ja Juha ja Vili ottivat ahkiot. Lumisade oli lakannut ja aurinko alkoi kurkkia pilvien lomasta. Poroja tulee oikealta ja vasemmalta. Uusi lumi paakkuuntuu suksien pohjiin, pitää koittaa liu’uttaa voimalla että paakut irtoisivat. Tulee hiki, kuoritakki olikin liikaa päälle. Otinkohan mä sen kameran vara-akun mukaan?

Seurailimme kelkkauraa Joosepista Luton sillalle, mistä edelleen tuoretta kelkan jälkeä Kolmokkijängän kautta Alemmalle Kiertämäjärvelle. Innokkaina kokeiltiin jo hangen kantavuutta — no chance. Pidimme Alemman Kiertämän laavulla tauon. Järven keskellä oli pilkkijöitä jotka virittelivät grilliä tulille. Tarjouduin ottamaan jomman kumman ahkion vedettäväksi, mutta jatkoin hiihtelyä pelkän repun kanssa. Pilkkijät sanoivat että kelkkauran jatkuvan Kiertämäjärven kämpälle. Ilta alkoi hämärtää, ja puoli seitsemältä karttaa ei enää nähnyt lukea ilman lamppua. Mitäpä turhia lukemaan, Kiertämäojan laakso oli niin selkeä, ettei sieltä voisi eksyä vaikka hiihtäisi silmät kiinni. Hiihto on kevyttä auringon laskettua ja uran pinnan jäädyttyä. Hämärässä liikkuu ajoittain hahmoja. Ne pysähtyivät ja jäivät tuijottamaan. Sitten ne jolkottivat vähän kauemmaksi ja kääntyivät taas katsomaan. Suksien pohjan suomut kuiskivat jäisen kelkkauran kanssa ja hihkaisevat välillä minullekin jotain. Kuulen kellon kalkattavan korvissani. Onneksi muutkin kuulivat sen. Havahdun kiroiluun takana. Vilin suksen side oli rikki. Päivän painon huomaa ahkionvetäjissä. Huonon pidon takia Vili ja Juha pakkaavat sukset ahkioihin ja jatkavat jalan. Kelkkaura kantaa loistavasti. Hämärässä tuijottavien porojen makuupaikkoja on käsittämättömän paljon uran varrella. Käyttivät nekin laiskiaiset kelkkauraa näemmä hyödykseen.

Tuvalle päästyämme oli kamiinassa tuli ja uudet vedet kiehumassa neljässä minuutissa. Päivä ei ollut pitkä, mutta yllättävän raskas — ainakin ahkion vetäjien kasvoilta päätellen. Pimeässä siirtyminen väsyttää miehen nopeasti. Söin Ivalosta ostetun makaronilaatikon ja keiteltiin kaakaot. Aamulla pitäisi miettiä miten Vilin side saadaan korjattua.

Heräsikö ajatuksia? Jätä kommentti.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Vaaditut kentät merkitty tähdellä (*).

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.