UKK 2017 – Päivä 6 – Lopun alkua

Yöllä makuupussissa kroppa hikoili, mutta pää paleli ulkopuolella. Pakkanen oli yön aikana käynyt reilusti kympin kylmemmällä puolella, mutta kahdeksan aikaan sitä oli enää vaivaiset -5. Kammin asukit olivat jo lähteneet kohti Vongoivaa. Pääsimme itse taas kerran matkaan kympin aikoihin, ja suuntasimme kohti Jyrkkävaaraa. Matka eteni lievässä myötätuulessa leppoisasti ja nopeasti. Kukaan ei liiemmin puhunut mitään, vaan kaikki tuntuivat olevan uppoutuneet ajatuksiinsa. Aurinko lämmitti selkää. Vasenta kantapäätä kirveli. Oliskohan pitänyt teipata se? Hartiat olivat jäykät ja niitä särki. Mitenköhän muu ryhmä on edennyt kouluprojektin kanssa? Mitäköhän kaikkea mun pitää tehdä ens viikolla että saan kirittyä itteni takas kurssien tasalle? Mitä kaikkea mun pitäis kysyä kun meen kirjottamaan kesätyösopparia? Arki alkoi hallita mieltä. Takana ja vasemmalla näkyivät vielä jylhät tunturit, joilla tuuli puhaltaa taukoamatta, ja joilla edes vaivaiskoivu ei pysy hengissä. Etelässä ei ole mitään niin vakuuttavaa.

Jossain vaiheessa törmäsimme avosuolla kolmeen kelkkamieheen. Miehet olivat tauolla. Keskimmäinen ukoista — erävalvoja — puhui puhelimeen ja muut näyttivät odottavilta. Olikohan tilanne päällä? Miehet moikkasivat, mutteivät vaikuttaneet olevan juttutuulella. Jatkoimme matkaa Sarvijoen ja Harrijoen risteyksien nuotiopaikoille etsimään tulentekopaikkaa nokipannukaffeille. Ikävä kyllä kummatkin paikoista olivat paksun lumivaipan peitossa, eikä paikoilta löytynyt puuvajoja. Syötiin pussiruuat jälkimmäisen nuotiopaikan vieressä joentörmällä auringonpasteessa. Vedettiin Juhan kanssa pitkää tikkua siitä, että kumman Vili vapauttaa ahkiovastuusta. Jatkoin ahkio perässäni.

Vähän ennen poroaitaa vastaan tuli kolmikko, tai nelikko, miten sen nyt ottaa. Kaksi ulkomaalaisilta vaikuttavaa nuorta naista, ja suomalainen mies. Miehellä oli perässään iso ja korkea venemäinen ahkio, josta peitteiden alta kurkisteli ehkä vuoden ikäinen koira. Olivat tulossa Kiertämäjärveltä, ja suuntaamassa Sarviojalle. Tavoitteena oli kuulemma vaellella aina Tankavaaraan saakka.

Olimme Jyrkkävaaran tuvalla hujauksessa. Saapuessamme tuvalle, kävi kello vasta puolta kolmea. Rauhallisella temmolla oltiin liu’uteltu kuustoista kilomeetteriä reiluun neljään tuntiin lounastauon kanssa. Jos koko keikan ajan olis ollut tämmösiä kelejä, oltaisiin voitu hiihdellä kaksinkertainen matka viikon aikana kepeästi. Siinä missä kesällä tahdin määrää miehen kunto ja rinkan paino, tahtipuikkoa talvella heiluttelee ilmojen herra. Keiteltiin tuvan kamiinalla ne pannukaffet ja istuskeltiin kuistilla ihmettelemässä tuvan ympäristön pysähtyneisyyttä päivän patukoita mutustellen.

Ilta kului tuvassa turistessa. Oikeastaan en edes tiedä mihin kaikki aika kului. Tuvalle tuli jo Raja-Joosepista päin dataa tuutin täydeltä, useampi mega sekunnissa. Yritin parhaani mukaan pidättäytyä someen kajoamisesta. Oikeastaan ei edes tehnyt mieli, vaan halusin pysytellä vielä eristäytyneen erämaan tunnelmassa. Illan mittaan tuhottiin eväitä jotka uhkasivat jäädä kotiinviemisiksi. Veisteltiin hetki jos toinenkin kuivalihaa ja siemailtiin jallua. Jossain vaiheessa paisteltiin makkaraa kamiinassa ja tuhottiin pahan päivän varalle kassin pohjille hillottuja suklaita. Huomenna niitä tuskin enää tarvittaisiin. Joosepin raja-asemalle oli alle poronkusema.

Heräsikö ajatuksia? Jätä kommentti.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Vaaditut kentät merkitty tähdellä (*).

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.