Juha kohensi tulta kolmen aikaan. Tai siis sytytti kamiinan uusiksi. Aamulla tuvassa oli vielä 8 astetta lämmintä vaikka se vetoisa olikin. Pompittiin ylös kasin aikaan. Siivoiltiin eilen polyuretaaniksi pitkin eteisen seiniä ja ovea lauenneet Lapin panimon laagerit pois ynnyköitiin vähän. Päästiin liikenteeseen kympin aikaan. Suunniteltiin koppaavamme eilen havaittu vahva moottorikelkkaura Väliselän rinteeltä ja suuntaavamme sitä apuna käyttäen kohti Rakitsaa. Pääteltiin uran kaartavan Kolsan Kivikkomurustan länsipuoleltakohti Kangas-Rakitsoja ja sieltä Rakitsanaavan kautta Korvatunturille.
Aurinko paistoi ja lämmitti mieltä kun hiideltiin eilisiä pakkasen kovettamia jälkiämme takaisin kohti kelkkauraa. Tuli sen verran lämmin että pysähdyttiin keventelemään välipaitoja pois ja kaivamaan aurinkolaseja. Oltiin kelkkauralla hiukan puolen päivän jälkeen. Samaan matkaan oli mennyt eilen melkein kaksin verroin aikaa. Uraa oli nastaa liu-utella menemään. Välillä sukset toki karkailivat leveässä urassa sivuille, mutta se ei auringonpaisteessa haitannut. Matka taittui ja hetkessä oltiin Kolsan Kivikkomurustan lounaispuoleisella suolla. Perkele. Kelkkareitti näytti jatkavan mäkien eteläpuolella, eikä jatkavan pohjoiseen minne meidän piti päästä. Leviteltiin karttaa ja kiroiltiin. Äsh, reittijän suuntaa tietenkin Saukkokoskelle tai Alimmaiselle Kolsankoskelle, joka tapauksessa Nuorttia kohden, eikä ollenkaan meidän suuntaan. Päätettiin kuitenkin vielä kokeilla. Hiihdeltiin Kolsan Kivikkomurustan ohi, ja kun ei ura ei vielä siitäkään kääntynyt päätettiin lähteä taas umpiseen. Rämmittiin kovina ukkoina muutama sata metriä ja todettiin yritys turhaksi.Tehtiin realitycheckki. Yöpakkaset olivat kovia, ja tällä tahdilla matkaa olisi edessä toista kymmentä tuntia eikä oltaisi mitenkään Rakitsan kammilla ennen puolta yötä, vaikka kaikki menisi hyvin. Vaikka teltta oli hätämajoitteena matkassa, ei haluttu ajaa itseämme sellaiseen tilanteeseen että sitä todennäköisesti jouduttaisiin käyttämään. Umpisen läpi yrittäminen olisi ollut tyhmää. Päätettiin palata eilisille jäljille ja niitä pitkin Naltiojoelle. Korvatunturi alkoi jäädä haaveeksi.
Hiihdeltiin tunti hiljaisuuden saattelemana eilisiä jälkiä kohti.
Hiukan ennen kelkkabaanalta pois koukkaamista Juha rikkoi hiljaisuuden ja ehdotti lounasta. Kello kävi kolmea. Istuskeltiin tunti auringossa keskellä kelkkauraa ahkioissa auringonpaisteessa. Avattiin suklaalevykin. Reissun luonne tuntui muuttuneen kun Korvatunturin huiputustavoitteesta oltiin luovuttu. Mitähän helvettiä me oikein edes täällä tehdään. Pitäisköhän vaan saman tien hiihtää tätä uraa Kemihaaran tielle ja siitä edelleen autolle. Vuokrataan joku kämppä ja vedetään loppuviikko viinaa. Saatana. Mutta toisaalta onhan meillä ahkiot täynnä hyvä ruokaa. Ja onhan täällä ainakin Vieriharjun autiotuvalla vielä sauna. Kaipa me tänne mehtään jäädään vielä. Tauolta lähtiessä jo vähän hymyilytti.
Vanhoja jälkiä Naltion nurkilla hiihtäessä tajusi todella kuinka heikko pito suksissa oli. Eilisen raskaat ja vaativat ylämäet olivat oikeasti loivia rinteitä, joita ei alaspäin meinannut edes pystyä laskemaan, vaan vauhtia piti lykkiä koko ajan. Tuvalle saavuttaessa oven pielessä odotti voipurkki, mutta suksia ei näkynyt missään. Ajateltiin jonkun viime yötä tuvalla viettäneen unohtaneen se siihen. Tupaan sisälle käydessä sieltä paljastui kuitenkin tutun näköisiä vermeitä. Toissayönä tuvalla kanssamme majoittunut porukka saapuikin tuntia myöhemmin Naltiota huiputtamasta. Suurina miehinä oltiin kerrottu koukkaavamme Karhuojan kautta Rakitsalle ja sieltä Korvikselle. Nyt kuitenkin oltiin häntä koipien välissä palattu takaisin tänne. Nieltiin ylpeytemme.
Paisteltiin Trangialla pekoni-sipuli-burgerit ja pottua kylkeen kateellisten keitellessä carbonaraa. Huomenna on päivä uus.