Vikat päivät on aina kovin ristiriitaisia. Fiilis on haikea, mutta samalla innokas. Vauhti yleensä kiihtyy sivistystä kohti mennessä, vaikkei sinne erityistä hinkua ole. Erämaan maisemat sekä hiljaisen ja rauhaisan elon joutuu jättämään taakseen, mutta toisaalta pääsee kuivaan ja lämpimään, pääsee pesemään itsensä, ja syömään monipuolista ruokaa. Siis kasviksia. Kuin hyvää on oikeesti tuore, raikas, rapsahteleva kurkku viikon pussiruokien jälkeen?
Valmistelin kamppeet jo edeltävänä iltana terävää lähtöä varten, mutta taas muut saivat odotella. Päästiin kuitenkin lähtemään liikenteeseen jo puoli ysiltä, kun normitahdilla olis mennyt ysiin asti. Laskettelimme Pahaojaa mukaillen kohti Suomujokea, jonka jäätä pitkin jatkoimme kohti Luttoa. Poroja oli taas aidan tällä puolen paljon, niin kuin ensimmäisenäkin päivänä. Yhden tokan lähistöillä näimme jäljet, joita arvelimme ahman aikaansaannoksiksi. Jossain vaiheessa huomasin ahkion päälle vyöttämän lippikseni tippuneen ja käännyin takaisin etsimään sitä. Hiihtelin kilometrin taakse päin, mutta lippistä ei näkynyt. Noh, pitänee ruveta kuluttamaan uutta retkilakkia.
Auton vetovoima oli vahva, ja oltiin jo yhdentoista pintaan autolla. Vaihdettiin vaatteet ja pakkailtiin Avensis täyteen. Keula kohti länttä ja Ivaloa. Tää keikka oli tässä. Vai mitä jos käytäis vaan hakemassa Ivalosta uudet safkat ja mentäis takasin toiseks viikoks?