Kanssamme autiotuvalla majoittunut Pierre kuorsasi yöllä kovaa ja oli heräillyt selkeästi meitä aikaisemmin ruveten valmistautumaan päivään. Heräilin useamman kerran seitsemän ja kahdeksan välillä yksinäisen retkeilijän aiheuttamiin kolahduksiin ja rasahduksiin. Oikeastaan aika mukavaa herätä aamulla useamman kerran tietäen että itse saa vielä nukkua. Kahdeksalta kello taas soi ja nousin itsekin ylös. Aamu eteni verkkaisesti. Ulkona oltiin juuri ja juuri pakkasen puolella ja lunta tuprutti edelleen, niinkuin oli lumen määrästä päätellen tuprutellut koko yönkin. Kymmenen aikaan pääsimme taas matkaan. Ahkiot laskettiin jarrunarujen avulla jyrkkää mäkeä alas saunalle ja saunan edessä vasta lyötiin Juhan kanssa ahkiot perään. Suuntasimme eilistä kelkkajälkeä pitkin Anterijoen toiselle puolella ja metsään. Ensimmäiset sata metriä luulin jo suksien luistavan, mutta ilo ei ollut pitkäikäinen. Sukset imaisivat nopeasti pohjansa täyteen lunta ja eteneminen muuttui lankut jalassa kävelyksi. Ura ei ollut eilisen tavoin kovaksi tampattu, joten suksien ahkioon asemoiminen ei enää ollut vaihtoehto. Lumisade alkoi loppua.
Ura päätyi lopulta melko nopeasti takaisin Anterin uomaan, ylitti joen, ja kilometriä myöhemmin yhtyi toiseen, vahvempaan tuvalta lähteneeseen uraan jonka olimme arvioineet suuntaavaan suoraan Muorravaarakkaan Tiuhtelmakurun kautta. Löyhästi kontekstiin istuva Antti Tuiskun ”Mä hiihdän” soi päässä — vaikka eihän Anterin uomaa seuraillessa matkalla edes pahemmin mäkiä ollut vastassa. Kielitunturin ja Sihverinlakopään välisen jontkan kohdalta suuntasimme umpihankeen ja jätimme urt taaksemme. Yllättäen hanki kantoi paljon paremmin kuin eilen, upotusta ei tullut omilla kapeilla suksillanikaan kuin pahimmillaan nilkkaan asti, satunnaisia yllätyksiä lukuunottamatta. Ylittäessämme Anteria jälleen kerran tuuli puhalsi pitkällä avoimella suolla kovaa lounaasta päin. Seurailimme Vongoivan kammille päin vievää uomaa ylös Reututuntureiden ja Sihverinlakopään välistä satulaa kohden. Päätimme pitää lounastauon viimeistään puurajassa, sillä avoimella kävisi varmasti kova tuuli. Nousun puolivälissä rupesi kuitenkin mies tummumaan liikaa. Hyvästä aamupalasta huolimatta päässä heitti ja omia monoja pidemmälle katsominen tuntui pahalta. Totesin olevani vetovuoron vaihdon tarpeessa ja päätettiin samalla lounastaa. Onneksi satuttiin juuri olemaan suojaisassa paikassa jossa ei tuullut. Vili onnistui jotenkin heittämään Kebabgryten kastikkeet uutuuttaan valkoisena hohtavalle ahkiokassille, joka nyt näytti kuin ahkiolla oltaisiin evakuoitu vuotavaa haavoittunutta. Voingoivan kammille oli matkaa enää kaksi ja puoli kilometriä.
Vilin ja Juhan vetäessä ahkioita hiihtelin edellä ja yritin etsiä loivinta reittiä uoman pohjalta. Puiden hiljalleen vähentyessä tuuli alkoi voimistua ja referenssipisteiden määrä ympäristössä alkoi vähentyä. Päivä oli tasaisen harmaanvalkoinen eikä kontrastia lumen pinnanmuodoissa, eikä liiemmin horisontin ja taivaan välillä ollut. Horisontti alkoi lumisateen taas hiljalleen alkaessa kadota näkyvistä ja uoman pohjan hahmottaminen muuttui hankalaksi. Oli mahdotonta arvioida oliko edessä tai vieressä loiva nousu vai jyrkkä seinämä. Viime vuoden Sokostin valloitus muistui mieleen, mutta silloin taisi olla kuitenkin vielä hiukan kontrastia jäljellä. Itselläni ja Vilillä suksen pohjiin paakkuuntunut lumi takasi seinäpidon, mutta Juhalla lipsui pahasti. Loppunousussa puskin Juhan ahkiota vielä takaapäin sillä lipsuvilla suksilla nousu olisi ollut hankala ilman ahkiotakin.
Satulassa oli yllättäen kenttää. Faijalta saapuneesta tekstarista selvisi että lunta sataisi ainakin vielä huomenna. Sen jälkeen sitten pitäisi alkaa hyvät kelit. Prkl. Lähetin lyhyen ”kaikki ok, keli vituttaa” -tyyppisen viestin ja pyysin lisätietoja säästä. Kylmässä viimassa ei tehnyt mieli jäädä odottamaan vastausta, sen saisi kuitenkin huomenna kun palaisimme takaisin satulaan. Satulasta kohti kammia ”laskiessa” Vili tiivisti hyvin fiilikset tahmaavasta ja utuisesta kelistä. Kiva tulla tänne erämaahan kävelemään alamäkiä sukset jalassa ja ahkio perässä, kun ylhäältäkään ei nää mitään. Luistoa ei pahemmin ollut ja laskiessakin piti lykkiä vauhtia.
Vongoivan kammi oli pirun hieno. Just viime kesänä kunnostettu ja sen huomasi. Kaikki näytti huolellisesti tehdyltä ja puhtaalta. Kooltaan just täydellinen kolmelle ja kodikas ku mikä. Lyötiin tulet kamiinaan ja kaivattiin samalla hiellä vielä väylät huussille ja liiteriin auki. Lunta satoi ja tuuli puhalsi, joten oli varmaa ettei huhkinnasta näkyisi enää jälkeäkään aamulla. Keiteltiin ekat pannukahvit kamiinalla ja turistiin pöydän ääressä. Jallu kutitteli kahvin seassa ja toi raukean olon kehoon. Kului tunti, ja kului toinenkin. Viiden aikaan pojat menivät tekemään lisää puita ja itse päätin nappailla pari kuvaa. Päätettiin ottaa nopeasti yhteiskuva jotta jäisi edes jotain todistusaineistoa porukasta jolla ollaan oltu liikenteessä.
Ilta pimeni ja tuisku yltyi lumimyrskyksi. Paisteltiin pekonit kamiinan päällä ja lyötiin ne pussipastan sekaan. Ruokaa oli nii pirusti ettei jaksettu syödä kaikkea. Kamiina hohkasi ja hiki virtasi. Lumea juomavedeksi sulatellessa kammista muodostui sauna ja oli pakko käydä välillä ulkona tuiskussa vilvottelemassa. Tuossa kelissä jos joutuisi siirtymään olisi noutaja äkkiä lähellä. Kammissa tuoksuu pekonirasva ja on lämmintä. Täällä on hyvä olla.
